Suomen väestö ikääntyy nopeasti. Samalla vanhuspalveluiden, kotihoidon ja omaishoidon resursseihin kohdistuu paineita.
Tässä yhtälössä olennaista ei ole vain se, kuinka paljon julkisiin palveluihin käytetään rahaa. Olennaisempaa on kysyä, mitä tapahtuu hoivan tarpeelle, jos julkista palvelua vähennetään.
Professori Teppo Kröger on nostanut esiin Suomen vanhuspalveluiden rahoituksen jäämisen selvästi muita Pohjoismaita matalammalle tasolle. Hänen mukaansa Suomi tarvitsisi miljardiluokan lisäpanostuksia päästäkseen pohjoismaiselle tasolle. Samaan aikaan erityisesti kotihoito ja omaishoito ovat olleet säästöpaineiden kohteena.
Hoivan tarve ei katoa
Hoivan tarve ei kuitenkaan vähene sillä, että palveluita vähennetään tai että palveluverkkoa kevennetään. Jos julkinen palvelu ei vastaa tarpeeseen, hoivavastuuta siirtyy helposti läheisille.
Tämä on keskeinen kysymys myös hoivaköyhyyden näkökulmasta. Hoivaköyhyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen ei saa tarvitsemaansa hoivaa riittävästi.
Se voi tarkoittaa esimerkiksi riittämätöntä kotihoitoa, liian vähäistä tukea omaishoitajalle tai tilannetta, jossa ihminen jää ilman tarvitsemaansa apua, koska läheisillä ei ole mahdollisuutta vastata tarpeeseen.
Hoivaköyhyys ei jakaudu yhteiskunnassa tasaisesti. Ihmisillä on hyvin erilaiset mahdollisuudet saada epävirallista apua läheisiltään tai hankkia yksityisiä palveluita. Siksi palveluiden riittävyys on myös yhdenvertaisuuskysymys.
Omaishoidon merkitys on suuri, mutta sitä ei voi kantaa loputtomiin
Omaishoitajat tekevät yhteiskunnallisesti merkittävää työtä. Läheisen auttaminen voi olla ihmiselle tärkeä ja vapaaehtoinen valinta. Ongelma kuitenkin syntyy silloin, kun omaishoidosta tulee tosiasiallisesti välttämätön vaihtoehto siksi, ettei julkinen palvelujärjestelmä pysty vastaamaan hoivan tarpeeseen. On eri asia, että ihminen haluaa hoitaa läheistään kuin että hän joutuu tekemään niin, koska muita vaihtoehtoja ei ole.
Kröger on nostanut esiin myös Japanissa esiintyneet omaishoitosurmat. Kyse on äärimmäisestä ilmiöstä, jossa omaishoitaja surmaa hoitamansa läheisen. Ilmiötä ei pidä yksinkertaistaa yhden yhteiskunnallisen tekijän seuraukseksi. Se kuitenkin muistuttaa siitä, että hoivavastuun kasautumisella voi olla vakavia seurauksia silloin, kun ihmisen omat voimavarat eivät enää riitä. Siksi omaishoitajien tukemisen pitäisi olla osa toimivaa vanhuspalvelujärjestelmää, ei tapa paikata sen puutteita.
Kuka kantaa vastuun?
Vanhuspalveluissa ei ole kyse vain euromääristä, palvelurakenteista tai henkilöstömitoituksista. Kyse on siitä, saako ihminen tarvitsemansa avun silloin, kun hän ei enää selviydy yksin.
Kun arvioimme säästöjen vaikutuksia, pitäisi tarkastella myös sitä, mihin hoivavastuu niiden seurauksena siirtyy. Siirtyykö se julkiselle palvelujärjestelmälle, omaisille, järjestöille vai jääkö vastuu viime kädessä ihmiselle itselleen? Näillä ratkaisuilla on merkitystä sekä ikääntyneiden ihmisten että heidän läheistensä arkeen, toimeentuloon ja jaksamiseen.
Suomi ikääntyy ja hoivan tarve kasvaa. Siksi hoivapolitiikassa on tarkasteltava paitsi palveluiden kustannuksia myös sitä, kuka hoivan tosiasiassa tuottaa ja millä hinnalla.
Hoivan tarve ei katoa sillä, että siitä säästetään. Vastuu vain siirtyy jollekin toiselle.